Mikko Hallikainen

Tulossa

Mikko Hallikainen

Chaoshamesoup
10.12. – 31.12.2026 | Galleria G12, Helsinki

Kaaoksen kuningaskunnan keisari
Aarne Ruben

Kirjailijana tarkastelen ensin öljyväreillä tehdyn graafisen taideteoksen rakennetta – sitä, kuinka kaukana viivat ovat toisistaan. Pidän siitä, että teoksessa on hieman valkoista taustaa, minkä vuoksi tarkastelen tänään Mikko Ilmari Hallikaisen töitä.

Olen tuntenut tämän taiteilijan vuodesta 2008 lähtien ja muistan erityisen hyvin tapaamisemme viime vuonna UFO- ja Valli-baareissa Tallinnassa. Hallikainen on myös luonnostellut muotokuvani, minkä vuoksi olen perehtynyt hänen töihinsä. Nyt hänestä kirjoittaessani kohtasin kuitenkin dilemman: tiedänkö todella kaiken? Taidemaailman syvyydet voivat helposti nielaista maallikon, joten ongelman ratkaisemiseksi käännyin erään asiantuntijan puoleen.

Hän selitti, että Hallikaisen töissä on mukana koko keho, minkä vuoksi filigraaninen tarkkuus on korvattu vapaamielisellä impulssilla. Voisi siis ajatella, että kyynärpäällä ja olkavarrella on paljon sanottavaa, ja ihmismaailmaa joka puolelta ympäröivä kaaos syntyy valkoiselle paperille, josta puhun lisää esseen lopussa. Suosittelen katsomaan suuren kokoluokan teosta Portrait (2021–2022), jonka hän on tehnyt yhdessä toisen tunnetun taiteilijan, Sami Korkiakosken kanssa. Mestarit näyttävät maalanneen sen sekä vuorotellen että samanaikaisesti. Taideteos on ainutlaatuinen juuri siksi, että näennäisen kaaoksen takaa järjestys näyttää myös punaisen porkkananenänsä.

Jos mennään tieteellisempään suuntaan, kaaosta voidaan kutsua entropiaksi ja järjestystä negentropiaksi. Tunnetuin esimerkki näistä kahdesta on lumihiutaleen muodostuminen kuusikulmaisista vesimolekyyleistä; toinen esiintyy yhdessä tasossa, toinen toisessa. Tässä taideteoksessa satunnaisten viivojen sisällä näkyy siis fantastisia muotoja, joiden värit ovat täysin sekoittuneet. Mestarien kädenjäljestä voi myös helposti arvata työhön käytetyn ajan. Työ alkoi vuonna 2021 ja päättyi vuonna 2022 – se oli siis talvi, jolloin jopa suurin lumimyrskypää etsii järjestystä kaaoksesta. Silloin ihmiset kääntävät kauluksensa pystyyn kylmän tuulen pelossa ja yrittävät näin löytää sisäisen rakenteensa.

Tuolloin kesti vielä kaksi vuotta ennen kuin minusta pystyttiin piirtämään muotokuva. Myös tuo myöhäissyksyinen hetki on muistamisen arvoinen. Taiteen maaginen maailma avautui minulle kirkkaasti valaistussa baarissa, jonka vaaleansiniset valot oli suunnattu takahyllylle (back bar), jossa säilytetään harvoin ostettavia kalliita juomia. Siellä piirtämiseni tapahtui. Minun ei tarvinnut seistä aivan paikallani, vaan pystyin liikkumaan hieman, minkä vuoksi Hallikaisen koukeroinen luomismenetelmä pääsi esiin. Muistan erityisen hyvin, kuinka mestari oli parhaimmillaan, täysin keskittynyt kohteeseensa. Sillä hetkellä joku tönäisi häntä kyynärpäällä, käänsi huomion muualle tai näytti taiteilijalle jotain katosta. Muistan hyvin taiteilijan lujan käden, joka ei antanut periksi ulkoiselle paineelle, sekä hänen äärimmäisen lakonisuutensa, kun hän vain totesi: ”Odota hetki!”

Koko tavallisen elämäni ajan olen yrittänyt ymmärtää lujaa kättä, joka ei anna mielivaltaisten voimien häiritä itseään. Tai kuten virolainen kirjailija Gustav Suits kirjoitti: ”Myrskyn edessä tammet murtuvat: miehet seisovat vankkumatta, uskollisina ihanteelle” Miesten seisominen tuulta vastaan on jotain uskomatonta, mitä naiset eivät valitettavasti vieläkään ymmärrä.

Vihdoin olen löytänyt sen varman käden Mikko Ilmari Hallikaisen luovasta tekniikasta. Sen löytäminen vaati paljon työtä, mutta nyt se on tässä.

Mutta palatkaamme nyt kaukaisista muistoista suureen Portrait-maalaukseen. Voisi sanoa, että kaikki siinä on mielivaltaisen karkeaa, eikä siinä ole selkeää keskustaa ja reunaa. Siinä on uskomattoman paljon värejä. Kaikkialla on rajallinen määrä erivärisiä täpliä, ja on kuin lyhyet kirjoitukset olisi aloitettu tässä ja lopetettu seuraavassa hetkessä. Kun sieni ja vasikan pää hallitsevat vasenta puolta, oikealla puolella on enemmän oranssinkeltaisia viivoja ja jotain avaruudellista. Vasikan pää kulkee kuin Niilin delta oranssiin kuusikulmioon; pelätään, että epäpyhät eivät tiedä tästä kaikesta mitään. Tarkastellessani taidetta haluan sanoa virolaisen näyttelijän ja kirjailijan Sulev Nõmmikin sanoin:

”En sanoisi, että tässä olisi jotain itsevarmaa, vaan pikemminkin jotain tunnistettavaa, koska kohteen adekvaattisuus ei mahdollista prognosointia. Esitystapa olisi tietysti voinut olla esitettävämpi. Immanentisti analysoitava näyttää kuitenkin pyrkivän tiettyyn transsendenssiin; ja ehkä jopa esialkioiseen. Tässä tapauksessa jeremiadi olisi ratkaiseva, siinä mielessä ars longa tässä.”
Hallikaisen ja Korkiakosken taideteosten keskellä tarkkailija voi huomata kaksi kaaoksen piinaamaa ihmistä, joista toinen työntää nenänsä pystyyn ja toisella on pää painuksissa. Näen myös, että nenänsä ylös työntävä ihminen voi olla uhmakas häirikkö, jota olosuhteet jatkuvasti kaatavat. Hänen ympärillään on maaliroiskeita, mutta maalauksessa ei näy valumia. Nämä saattavat olla traumaattisia unia, jotka uhkaavat kuristaa hänet, mutta hän löytää niistä ulospääsyn – hän vetäytyy jälleen kauniiden näkyjen koteloon, jossa on vettä, käsiä ja paljon ilmaa ja jossa vaaleanpunaiset unelmapallot lentävät. Jälleen kerran mieleen tulee Mikko Hallikaiseen liittyvä tapaus Tallinnassa.

Olimme Gonsiori-kadulla, matkalla UFO Pubista Valli Bariin. Kesäsää oli kostea eikä kovin luova. Kuten tiedätte, tämä katu kulkee Viron taideakatemian entisen rakennuksen ohi. Rakennus on purettu viimeiseen kiveen sortumavaaran vuoksi – akatemia toimii nyt aivan eri paikassa. Tähän jättiläiseen liittyy myös traumaattisia muistoja: kerran nuori, lahjakas taiteilija oli sytyttänyt itsensä palamaan taideakatemian edessä protestin merkkinä.

Siellä kerroin Mikolle, että minulla on tyttöystävä, joka oli punatukkainen viime vuoden lopussa, mutta on nyt tummatukkainen. Ystäväni toisti nämä sanat tutkiessaan akatemian raunioita. Kyse on kuitenkin siitä, että suomen sanat ”punatukkainen” ja ”tummatukkainen” kuulostavat virolaisten korvaan hassuilta – vähän samaan tapaan kuin viron sana rääkima kuulostaa suomalaisista. Virolaiselle ne ovat kuin sanat, jotka luovat mielikuvia tyylikkäistä hiustyyleistä: ”punaisella otsatukalla” ja ”tummalla otsatukalla”. Vaeltelimme raunioiden keskellä ja puhuimme naisista, ja uskon, ettemme unohda sitä hetkeä koskaan – muisto siitä säilyy yhtä kauan kuin Tallinnan kivimuuri.

Mikko Hallikainen on sanonut, ettei hän pue ajatuksiaan sanoiksi tai luo mielleyhtymiä maalatessaan. Itse asiassa näin syntyy sykkiviä rytmejä, kuten väliin jäänyt sydämenlyönti tai kyttyräselkäisen taivaankappaleen pyöriminen. Yksi hänen teoksistaan välittyvä vaikutelma on, että kaoksella on aina oma sijansa maailmankaikkeudessa. Matemaatikot sanovat, että kaaos on epälineaarista; se ruokkii jatkuvasti itseään ja sinkoaa ainetta takaisin itseensä epäjärjestelmällisinä rakenteina. Kaaos on hyvin riippuvainen niistä muodoista, joista se saa alkunsa – tästä johtuukin sen äärimmäinen herkkyys alkuolosuhteille. Ja lisäksi – kaaos on topologisesti sekoittavaa: kaaoksessa ei voi olla karttaa tai aluetta, jonka voisimme peittää toisella täysin vastaavalla alueella. Joka kerta alueet peittyvät eri tavalla.

Olen myös tykännyt useista Hallikaisen teoksista Facebookissa. Esimerkiksi siitä suloisesta kissasta, joka on samalla horoskooppimerkki ja jonka viikset ulottuvat eri korkeuksiin ja etäisyyksiin. Teos on päivätty 25. huhtikuuta 2025, eli vain hetkeä ennen viimeistä tapaamistamme. Useissa tänä vuonna päivätyissä Facebook-julkaisuissa teosten etualalla on suihkepulloja ja maalinohennepulloja, jotka osoittavat, mitä materiaaleja taiteilija käyttää – ne eivät luultavasti ole halpoja. Eräässä 14. heinäkuuta 2025 päivätyssä teoksessa on ystävällinen, kaksisilmäinen mies, joka pitelee kukkaruukkua. Hänen edessään kasvaa pienikorvainen matomies, joka muistuttaa lapsuudessani lukemastani Iko Maranin vironkielisestä kirjasta Lauri ja Kaie kummaline matk mikromaailma (1964) tuttuja Maksa-itiötä ja Maitohappobakteeria.

Kaaoksen lisäksi on olemassa myös kaamos eli Pohjolan pimeä talviaika. Ensimmäistä kohtaan usein Mikko Hallikaisen kirjoituksissa, toista en niinkään (vaikka se onkin olemassa). Kun tapasin Mikko Hallikaisen Roomassa vuonna 2008, olin toimittaja, ja minut oli juuri erotettu Õhtulehden (Viron iltalehti) toimituksesta. Itse asiassa minut erotettiin koko osaston kanssa, johon kuului viisi muuta ihmistä minun lisäkseni. Yksi heistä oli juuri kirjoittanut kuolleesta tytöstä. Päätoimittaja kutsui meidät kaikki kokoushuoneeseen ja sanoi:

”Jospa tietäisitte, kuinka ankarat tuulet puhaltavat artikkeleissanne! Lopettakaa tämä talvinen kaamos! Teidät kaikki on erotettu tänään, ja menette kirjanpitoon hakemaan lopputiliänne.”

Mitä minä sille mahdoin? Olin itkun partaalla. Mutta sitten sattumalta Roomassa paikalle astui todellinen ystävä.

Mikko Hallikainen kertoi minulle, ettei työpaikan menettämistä kannata jäädä murehtimaan, eikä uuden työn saaminen ole mitään tähtitiedettä, jos vain yrittää kovasti. Hän itse ei ole aina menestynyt yhtä hyvin kuin nyt. Menestystä edelsivät rankat opiskeluvuodet Imatran kuvataidekoulussa ja Tarton taidekoulussa, joista hän valmistui lähes samanaikaisesti vuonna 1995. Melkoista kaksoispuurtamista kahden rannan välillä siis.

Maailmassa, jossa on niin paljon varkaita, murhaajia sekä ostettavia ja myytäviä sieluja – alueella, jossa hymyillään päin naamaa ja seuraavassa hetkessä puukotetaan selkään – todellinen ystävä on harvinaisuus. On olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka ovat todella omaa väkeä, ja Mikko kuuluu ehdottomasti heihin.

Kun tapaan jonkun, päässäni saattaa alkaa vilkkua pieni punainen varoitusvalo. Saatan tehdä heti omia johtopäätöksiäni:
”Hän palkaa minua selvästikin vain pilkatakseen minua myöhemmin ja osoittaakseen valtaansa.” (Tämä ei koske edellä mainittua päätoimittajaa.)

”Kun tapaan tämän henkilön uudestaan, hän yrittää selvästi pakottaa minut tekemään jotain, mitä en halua, ja lavastaa minut lopulta syylliseksi kauheisiin asioihin.”

Valitettavasti puolet ihmisistä on täydellisiä mulkkuja ja kusipäitä, ja siksi maailmankuvani on muuttunut pelkäksi pessimismiksi. Hallikainen on kuitenkin horjumattoman positiivisella asenteellaan laimentanut pessimismiäni huomattavasti. Varoitusvalo sammuu hänen läsnäollessaan – hänen työnsä vertautuvat Arkadian puhtaaseen valoon.

Siellä älykkäät, eri kulttuureita ja niiden yhteenottojen jännitekenttiä ymmärtävät ihmiset juttelevat keskenään ultramoderneihin kehyksiin asettujen maalausten keskellä. Lyhyesti sanottuna – kyseessä on positiivisuuden säiliö.

Tämä ei ollut taiteellis-tieteellinen keskustelu, vaan puhuin kanssanne elämän ikuisista arvoista, jotka heijastuvat Hallikaisen teoksissa. Se oli vakava diskurssi siitä, mitä maailmassa tapahtuu.
 

Kuvat taiteilijasta: Perttu Saksa, 2026

Lisätietoja: Galleria G12 | Annankatu 16, Helsinki | 044 717 7177 | ti-to 12-17, pe-su 12-16 | info@galleria12.fi

Mikko Hallikainen, Saapasjalan kolme pyhää. 135 x 100 x 5 cm. Sekatekniikka lumppukartongille.